Maputossapa
minä
olen muukalainen.
Ihonvärini
innostaa joitakuita huutelemaan perään.
Puhuvat
kieliä, joita en ymmärrä.
Kysyessäni
englanniksi bikinejä ostoskeskuksessa
minut
ohjataan miestenvaateliikkeeseen
ja
tarjotaan paketillista miesten alushousuja.
Poliisit
sentään puhuvat englantia.
Se
lieneekin tarpeen, jotta voi pysäytellä kadulla turisteja,
syyttää
näitä olemattomista rikkeistä
ja
uhkailla putkalla, jollei turisti ole halukas ”selvittämään asiaa rahalla”.
Köyhyys
ei ole ”suhteellista”,
täällä
se on absoluuttista
ja
näkyvillä kaikkialla
kuten
oma länsimaalaisuuteni, josta tulen kiusallisen tietoiseksi.
Jalkapallo
on silti jalkapalloa,
lapset
ovat lapsia,
ihmiset
ihmisiä toisilleen.
Ja
meri on kaunis,
vaikka
ranta on roskien peitossa.
Samoin
karaoke on karaokea
syntymäpäivillä,
joille eksymme vahingossa.
Laulamme
kielillä, joita en ymmärrä
mutta
myös onnittelulaulun suomeksi.
Päivänsankari
kiittää ja tarjoaa ruokaa ja juomaa.
Matkalla
nukkumaan
ohitamme
kadunvarren aseistetut vartijat.
Muita
ei enää kulje kadulla,
joka
vielä aamulla täyttyi
capulana-asuisista naisista hedelmävateineen,
kyytiä
tyrkyttävistä chopeloista
ja
puheaikaa myyvistä pojista.
Vaikka
yö on lämpimämpi täällä
virtsaiset
sisäpihat tuoksuvat samalta
Maputossa
ja Kalliossa.
 |
| Helena, sairaanhoitaja ja järjestöaktiivi, joka löysi Maputosta palattuaan talvitakkinsa taskusta sinne unohtuneen eväsbanaanin |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti