Ajatuksia Maputosta

Maputossapa

minä olen muukalainen.

Ihonvärini innostaa joitakuita huutelemaan perään.

Puhuvat kieliä, joita en ymmärrä.

Kysyessäni englanniksi bikinejä ostoskeskuksessa

minut ohjataan miestenvaateliikkeeseen

ja tarjotaan paketillista miesten alushousuja.

Poliisit sentään puhuvat englantia.

Se lieneekin tarpeen, jotta voi pysäytellä kadulla turisteja,

syyttää näitä olemattomista rikkeistä

ja uhkailla putkalla, jollei turisti ole halukas ”selvittämään asiaa rahalla”.

Köyhyys ei ole ”suhteellista”,

täällä se on absoluuttista

ja näkyvillä kaikkialla

kuten oma länsimaalaisuuteni, josta tulen kiusallisen tietoiseksi.

Jalkapallo on silti jalkapalloa,

lapset ovat lapsia,

ihmiset ihmisiä toisilleen.

Ja meri on kaunis,

vaikka ranta on roskien peitossa.

Samoin karaoke on karaokea

syntymäpäivillä, joille eksymme vahingossa.

Laulamme kielillä, joita en ymmärrä

mutta myös onnittelulaulun suomeksi.

Päivänsankari kiittää ja tarjoaa ruokaa ja juomaa.

Matkalla nukkumaan

ohitamme kadunvarren aseistetut vartijat.

Muita ei enää kulje kadulla,

joka vielä aamulla täyttyi

 capulana-asuisista naisista hedelmävateineen,

kyytiä tyrkyttävistä chopeloista

ja puheaikaa myyvistä pojista.

Vaikka yö on lämpimämpi täällä

virtsaiset sisäpihat tuoksuvat samalta

Maputossa ja Kalliossa.

Helena, sairaanhoitaja ja järjestöaktiivi, joka löysi Maputosta palattuaan talvitakkinsa taskusta sinne unohtuneen eväsbanaanin

Koulu Mosambikissa

Koululaiset olivat lähteneet jo kesälomalle, emmekä siksi päässeet tutustumaan paikalliseen kouluun. Tässä kutenkin faktaa paikanpäältä.

Mosambikilaiset lapset menevät kouluun yleensä kuusivuotiaina. Koulu on ilmainen 7. luokkaan asti. Koulua on 12 luokkaa. Tämän jälkeen opiskelu jatkuu yliopistossa, jos raha ja rahkeet riittävät. Julkisessa koulussa luokkakoko voi olla jopa 63 oppilasta yhtä opettajaa kohti. Yksityisellä puolella yhdellä opettajalla on oppilaita vain 15.

Yksityiskoulu on kallis. Sata dollaria kuukaudessa on mosambikilaiselle perheelle iso raha. Maksu kattaa vain opetuksen. Kirjat, koulupuku ja ruoka pitää kustantaa itse.

Siirtomaa-ajan koulurakennus Namaachassa.

Mosambikilaisen kouluopetuksen suurin ongelma on opettajien alhainen koulutustaso. Uusien
opettajien pikakoulutus kestää vuoden. Normaalisti se on noin kaksi vuotta. Näin lyhyessä ajassa ei ehdi hankkia tarvittavaa ammattitaitoa.

Ope ansaitsee noin 185 euroa  kuukaudessa, mikä ei motivoi opetustyöhön.

Mosambikissa on 23 paikalliskieltä ja virallinen kieli on portugali. Opetusmateriaalia ei löydy kaikilla kielillä, eivätkä oppilas ja ope välttämättä puhu samaa kieltä. Tämä johtaa siihen, että viidesluokkalainen ei välttämättä osaa lukea ja kirjoittaa, ja monet lapset keskeyttävät koulun. 

Opettajat ovat töissä usein sekä julkisessa että yksityisessä koulussa, koska yksi palkka ei riitä elämiseen. Yksityiskoulussa opettaja kohtaa työssään ongelmia vanhempien taholta. Lapsia ei voi maksavien vanhempien mielestä jättää luokalle, vaikka taidot eivät riittäisi luokalta toiselle etenemiseen.

Tapasimme matkamme aikana Mosambikissa työskentelevän suomalaisen Aulin, joka opettaa kakkosluokkalaisia. Keskustelimme hänen kanssaan mosambikilaisesta koulusta. SASK:in aluekoordinaattori Simião Simbine kertoi faktoja kouluelämästä mosambikilaisena isänä. Lisäksi Suomen suurlähetystön Juhana Lehtinen antoi taustatietoja.

Arja, Ivalon lukion opo sekä bilsan ja mantsan ope. Sydäntä lähellä ovat naisten ja lasten koulutusasiat.

Mari, vakuutusyhtiön varapääluottamusmies, joka päivätyökseen puuhailee sovellusten ja tietokoneiden kanssa. Intohimona ovat kirjat ja kulttuurielämykset.

Yllätysvieraita Maputon paloasemalla

Kirjoitan tätä blogia Kuopiossa maanantaina 18.11.  Takana on kaksi erittäin mielenkiintoista ja tapahtumarikasta viikkoa Mosambikissa ja puolentoista vuorokauden matka takaisin Kuopioon. Ulkolämpötila putosi matkan aikana reilut 35 astetta, joten ulkona paleltaa.

Matkaohjelmamme oli sopivan tiivis, mutta tuntui, että koko ajan olimme menossa tai tulossa tai   Osin koneiden ja yhteyksien puute oli hyvä syy siirtää muistelot kirjattavaksi vasta täällä Suomessa.

Maputon alakaupungissa kohoavat rakennustyömaat.

odottamassa jotakin, joten blokin kirjoittamiselle ei tuntunut jäävän aikaa.

Alun perin matkaohjelmaamme oli varattu virallinen vierailu Maputon paloasemalle, mutta suunnitellulle vierailupäivälle tuli muuta vaihtoehtoista ohjelmaa.  Palokuntapistoksen saaneena ja virkani innoittamana päätin kuitenkin yrittää vierailla Maputon paloasemalla.  Keskiviikkoilta oli sopivasti vapaata, ja kun Varpu Taarna ryhmästämme lupautui lähtemään mukaani tulkiksi, suunnistimme hämärtyvässä illassa kävellen kohti paloasemaa, joka sijaitsi noin 1,5 km päässä hotellistamme.

Tiedonhankintayrityksistämme huolimatta ennakkotietomme Maputon pelastustoimesta olivat olemattomat.  Kartan avulla kohde kuitenkin löytyi helposti.  Paloasema oli iso nelikerroksinen rakennus, jonka tunnisti helposti paloasemaksi kalustohallin ovista ja letkutornista.  Kadulle päin rakennus oli lähes täysin pimeä. Yksi porrashuoneen ovi oli auki ja hetken tiirailtuamme havaitsimme yhdessä ikkunassa hahmon seuraavan liikkeitämme pihassa.  Viittoiltuamme hetken, että olemme tulossa sisälle, siirryimme pimeään rappukäytävään, jossa virkapuvussa oleva nainen otti meidät vastaan. 

Esitettyämme asiamme nainen poistui hakemaan esimiestään paikalle. Hetken kuluttua paikalle saapui virkapuvussa oleva kaveri, joka esitteli itsenä työvuoron vastaavaksi. Kun hän kuuli asiamme, oli vastaanotto palokuntahenkisen lämmin. Hän toivotti meidät tervetulleeksi ja ilmoitti, että voimme vapaasti kysyä mitä tahansa, valokuvata missä tahansa ja katsoa minne haluamme.

Henkilökunnan ja oppilaiden makuusali.

Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja lähdimme kierrokselle.Ensiksi menimme hälytyskeskukseen, jossa meidät käytävässä vastaanottanut naispalomies työskenteli hälytyspäivystäjänä. Hänet oli työvuoronsa ajaksi komennettu hälytyskeskuksen / valvomon päivystäjäksi. 

Ollakseen yli 1,2 miljoonan asukkaan hätäkeskus Maputon keskuspaloaseman laitteisto oli kohteliaasti sanottuna vaatimatonta, mutta ilmeisesti toimiva. Työvuoron vastaava esitteli meille palokunnan valvomoa ja kertoi hälytysnumeroksi kahdeksannumeroisen normaalin puhelinnumeron: 21 32 22 22, mikä hämmästytti meitä hiukan.

Hälytyskeskus.

Hälytysten määristä emme saaneet tarkkoja lukuja. Kyseisenä päivänä oli ollut vain kaksi hälytystä. Joinakin päivinä hälytyksiä ei kuulemma ole lainkaan, mutta joskus toisaalta huomattavasti enemmänkin. Hälytysten määrä tuntuu todella pieneltä, sillä Maputon palokunta hoitaa tulipalojen, liikenne- ja muiden onnettomuuksien pelastustoimien lisäksi myös sairaankuljetuksia yhdellä ambulanssilla.

Työvuoron vahvuus oli esimies ja seitsemän palomiestä.  Naispalomiehiä asemalla on kuulemma useita. Palomiehet ovat Mosambikissakin todellisia monitoimiosaajia.  Samat palomiehet hoitavat muun muassa sammutus-, pelastus- sekä vesi- ja kemikaalisukellustehtävät. Lisäksi heidän työhönsä kuuluu sairaankuljetuksia sekä hätäkeskuspäivystys.

Palomiesten työaika on eurooppalaisittain pitkä. He tekevät 24 tunnin työvuoron, jonka jälkeen on 48 tunnin vapaa.  Mosambikissa julkisten alojen työntekijät eivät saa kuulua ammattiliittoihin, joten myöskään palomiehet eivät ole järjestäytyneitä. Julkisen sektorin järjestäytymisoikeutta ollaan parhaillaan valmistelemassa ja vaatimassa, joten toivotaan, että myös palomiehet saavat neuvotteluoikeudet pikaisesti.

Virka-ajan jälkeen paloasemalla ei ollut paikalla päällystöä, mutta päällystö on velvoitettu tulemaan paikalle tarvittaessa aina myös vapaa-ajallaan. Lisäksi heitä informoidaan työvuoron aikaisista tapahtumista mikäli tarpeen.

Paloasemalla työskentelee päiväsaikaan myös palotarkastajia ja teknistä henkilöstöä.  Vieraillessamme rakennustyömaalla myös siellä kerrottiin, että yhteys palolaitoksen kanssa on säännöllistä. Kaikki kalusto huolletaan itse, joten myös teknistä huoltohenkilökuntaa työskentelee paloasemalla.

Seuraavaksi oli vuorossa kaluston esittely. Umpinaisen sisäpihan puolella kalustohalleihin ei ollut ovia ja iso osa kalustosta seisoi taivasalla.  Ensilähdönkalusto oli varsin uutta ja nykyaikaista.  Sammutusautojen alustat olivat länsimaisia ja korityöt oli tehty eteläafrikkalaisessa tehtaassa.  Kalustohallissa ja pihalla oli sammutusautojen lisäksi muun muassa raivausauto, jossa oli hydraulisten raivausvälineiden lisäksi hinausautovarustus. Pihalla oli myös nostolava-auto ja säiliöautoja, joita suurimassa oli mahtava 24 000 litran vesisäiliö. Lisäksi asemalla oli useita trailereilla olevia veneitä ja isoja lainelautoja.  Meille jäi epäselväksi missä ja milloin lainelautoja käytetään, mutta ilmeisesti jonkin tyyppisiin pintapelastustehtäviin.

Tapasimme paloasemalla myös siviilipukuisia lihaksikkaita nuoria tyttöjä ja poikia.  Paloasemalla oli käynnissä kuusi kuukautta kestävä palomieskurssi, jolla oli 35 oppilasta, joista neljä tyttöä. Myös operatiivinen alipäällystö ja päällystö koulutetaan paloasemalla.  Palomiesoppilaiden samoin kuin palomiesten pitää läpäistä vuosittain fyysiset kuntotestit, jotka ovat samat miehille ja naisille.

Vuorossa olevat palomiehet ja opiskelijat majoittuvat suurissa huoneissa, joissa oli kerrossängyt ainakin 12 hengelle per huone.  Pääsimme käymään myös messissä ja keittiössä, jossa palomiehet vuorollaan tekevät ruuan koko työvuorolle.  Vierailupäivänämme ruokana näytti olleen riisiä ja jotakin kastiketta.

Pääsimme vierailemaan myös jumppasalissa, joka toimi sillä hetkellä palomieskurssin luokkahuoneena.  Sinne oli tuotu esitteille monenlaista palokuntatavaraa.

Ihmettelimme pihalla olevaa isoa teräsverkkoa, johon oli kiinnitetty muun muassa vääntyneitä rautoja, räjähtäneitä kaasupulloja ja todella paljon käsirautoja.  Esittelijämme kertoi, että käsiraudat ovat peräsin poliisin tuomien pidätettyjen ranteista.  Poliisit eivät olleet saaneet niitä auki.  Palomiehet leikkaavat käsiraudat irti ja ottavat itselleen.

Hyvän vastaanoton ja mielenkiintoisen keskustelun ansioista pikaiseksi suunniteltu
paloasemavierailumme venähti myöhään iltaan.Kierroksemme aikana mukaan tuli useita palomiehiä ja vierailumme muotoutui lämminhenkiseksi ja leppoisaksi yhdessäoloksi.  Yksikään palomies ei puhunut englantia, joten tulkkaus oli vierailun kannalta tärkeätä.  Sanasto oli hieman vierasta ja keskustelu aika ajoin kovinkin vilkasta, mutta hyvin selvittiin.

Vierailun päätteeksi Pohjois-Savon pelastuslaitoksen hihamerkit, palokuntalahjat ja tuliaiset vaihtoivat omistajaa. Hyvästelimme halauksin kaikki palomiehet, jotka olivat liittyneet mukaan keskusteluun ja palasimme pimentyneessä illassa takaisin hotellille.

Oskari Turunen, "tulipalonpillooja Kuopiosta", Palopäällystö JHL 215, vieraili "kutsuttuna" myös poliisiasemalla.

Varpu Taarna, tulkki jolla oli paloletku hukassa, Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry

Patruunahenkeä alumiiniyhtiössä

Tehdasvierailumme kohde oli Mozal-yhtiön suuri alumiinisulatto Matolassa, hieman Maputon ulkopuolella.

Sulatto on Mosambikin suurin ja Afrikan toiseksi suurin alumiinin tuottaja (http://en.wikipedia.org/wiki/Mozal). Vaikka Wikipedia muuta väittää, niin meille kerrottiin, että Mozalin tuotanto kaksinkertaistaa Mosambikin vientituotot.

Yrityksessä on noin 1200 työntekijää, ja sillä on 700 alihankkijaa. Työntekijöistä 690 kuuluu ammattiliittoon. Tehtaalla on pääluottamusmies ja kullakin yli tusinalla osastolla oma luottamusmiehensä. Naisia työntekijöistä on noin kymmen prosenttia. Henkilöstöosaston edustaja  sanoi syyksi sen, että naiset pitävät ”pehmeämmistä” töistä. Myöhemmin hänen esimiehensä tuntui toivovan naisia enemmän alalle töihin ja kertoi yrityksen mm. sponsoroivan reilun tusinan lähikylän tytön koulutusta. Meistä suomalaisista talkoomatkalaisista kyselijöistä oli reilu enemmistö naisia.

Sulaton työntekijät, tukihenkilöstöä lukuunottamatta, tekevät 12 tunnin työvuoroja. Vuorot on laadittu niin, että kahden päivävuoron jälkeen on kaksi yövuoroa ja sen jälkeen neljä päivää lepoa. Esimiehen mukaan työntekijät tekevät mieluummin pitkiä vuoroja ja lepäävät sitten pitempään, koska työmatkoihin kuluva aika on muuten suurempi. Työajaksi tulee näin 48 tuntia per viikko.

Monenlaisia työturvallisuutta lisääviä asioita, kuten suojavaatteita, kuulosuojaimia, hengityssuojaimia jne. tuntui olevan käytössä. Mozalilla on myös oma klinikka, jossa on tavattavissa työterveyslääkäri. Terveystarkastuksia tehdään työntekijöille joka kuudes kuukausi. Tehtaalla on omat palomiehet, jotka auttavat myös ympäristön tulipaloissa, koska kaupungin varustelutaso ei tässä asiassa ole riittävä.

Lepotaukoja koskeviin kysymyksiimme Mozalin edustajat vastasivat, että työtehtäviä vaihdetaan kesken vuoron ja siinä välissä työntelijät voivat huilata. Myös lounastauot suovat mahdollisuuden levätä. Onnettomuuksia sattuu 3,1 tapausta miljoonaa työtuntia kohti. Tapaturmataajuus tuntuu pieneltä, jos sitä vertaa Suomen lukuihin: http://www.tyosuojelu.fi/upload/tyotapaturmataajuus-TOL2-yli3pv.pdf . Toisaalta tiedossani ei ole, millaiset onnettomuudet Mozalilla on laskettu lukuun mukaan.

Mozalilla miesten eläkeikä on 60 vuotta ja naisten 55 vuotta. Mosambikissa yleinen eliniän odote on 47 vuotta, enkä nähnyt koko matkan aikana kadulla kuin yhden ihmisen, joka olisi voinut olla ehkä 60-vuotias.

Mozal panostaa koulutukseen. Koko matkan ajan saimme eri paikoissa kuulla monien ihmisten puhuvan juuri koulutuksen tärkeydestä. Työntekijöille on kahden vuoden koulutusohjelma ja meille Mozalia esitellyt henkilöstöosaston ylitarkastaja Mateus Mosse (Superintendente de Relacões Laborais) painotti myös sitä, miten tärkeää on lähettää ihmisiä koulutukseen esim. Italiaan. Koulutushaluja tuntuu olevan, joten eiköhän Mosambikin talouden nousu jatku tulevaisuudessakin.

Ympäristönsuojelu puhuttaa myös Mozalin ympäristössä. Saastestandardit tulevat Mozalille Maailmanpankilta, ja ne ovat tiukemmat kuin Mosambikin omat. Alumiinia leviää kuitenkin ympäristöön, ja hieman tuntui olevan sellaista asennetta, että se ei ole ongelma. Ongelma on, että ihmiset säikkyvät turhasta. Tässäkin tilanteessa oli mukava tuoda esiin, että meillä Suomessa on sellainen ammattiliitto kuin Environmental professionals (Ympäristöasiantuntijoiden Keskusliitto YKL). Mozalilla, kuten aiemmin ammattikeskusjärjestö OTM:n tiloissa, se tuntui pysäyttävän mosambikilaiset hetkeksi miettimään asiaa. OTM.n edustajahan aiemmin matkan aikana toikin esiin, että tähän asiaan pitäisi Mosambikissa enemmän panostaa.

Mozal pitää yllä lähiympäristössä yläastetta vastaavaa oppilaitosta (secondary school) ja osallistuu muutenkin opintojen sponsorointiin. Aulan mainosten mukaan Mozal osallistuu myös malarian vastaiseen työhön. Joku talkoomatkalaisista totesikin, että jonkinlaista vanhanaikaista patruunahenkeä tuntuu olevan. Mozal sijaitsee eirtyistalousalueella Beluluanen teollisuuspuistossa eikä maksane siten juurikaan veroja. Patruunahenkeen on siis syytä.

Tässäkin paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan,  ja lähdimme paljon lisätietoa saaneina takaisin hotellille. Suomalaisen suorasukaisista kysymyksistä varmasti välittyi, että olimme kiinnostuneita työntekijöiden terveydestä ja hyvinvoinnista. Voi vain toivoa, että se vie asioita entistä parempaan suuntaan.

Tuula Summanen: "Onnetarten ottolapsi", joka voitti tämän talkoomatkan osallistumalla Maailma kylässä -festivaaleilla SASK:n teltassa Mosambik-matkan arvontaan. Ympäristöasiantuntijoiden Keskusliitto YKL.